Silmäterä

Heh, hyvin alko tää blogin kirjottaminen. Viime tekstistä on jo yli viikko aikaa ja inspiraatio tuntuu jääneen kesälomalle. Ehkä se on lähtenyt rantalomalle Floridaan? Tänään päätin kuitenkin ottaa itteeni niskasta kiinni ja tässä ollaan, neljännen postauksen kimpussa! Ehkä meikä vielä oppii. Aiheen valitseminen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, tämä on muhinut mielessäni jo jonkin aikaa - mutta sisältö, se on sitten asia ihan erikseen.

Oon jo kauan ennen tän blogin alottamista halunnut kertoa teille mun ekasta itse tehdystä kepparista. Siitä, mitä se mulle merkitsee ja mitä oon saanut sen kanssa kokea. Nyt totisesti aijon sen tehdä, ja laitanpas vielä muutaman ihan vanhan kuvankin mukaan!

Onnen Poika, kotosammin Poju, on 16-vuotias new forestori. Tein sen isän vanhasta villasukasta ja sillä on nappisilmät. Sillä oli sieraimet, mutta ne irtosivat jo ihan meidän alkutaipaleella. Pojun korvat repsottavat, eivätkä oikein tahtoisi pysyä terhakkaasti pystyssä, kuten kuuluisi. Tiedättekö, miksi en halua korjailla Pojua, tehdä siitä esiintymiskelpoisempaa? Ihan simplyä. Koska se on Poju.

Oon aina luullut, että jos saisin ottaa yhden esineen mukaan autiolle saarelle, ottaisin oman tyynyni. Tai ehkä kameran! Ah, en voi edes kuvitella, kuinka upeita kuvia sieltä sais .. Kuvitelkaapa valkea hiekkaranta täynnä nättejä simpukankuoria ja jättimäiset aallot lyömässä yksi toisensa jälkeen rantatörmään - miten upeaa. Ja ne huojuvat palmut. Sittemmin asiaa miettiessäni totesin, että ehkä ottaisin sittenkin mukaani Pojun. Poju on aina ollu mun puolellani ihan kaikessa, mitä oon tehnyt.

Mua harmittaa ihan hirveesti, kun en edes muista mitä kaikkee oon Pojun kanssa kokeillut. Poju on ollut mulla niin pitkään, varmaan mun koko kouluaikani. Siihen keppihevoseen liittyy niin paljon tunnearvoa, niin paljon muistoja. Poju on ainoa tallimme hevosista, joka on joutunut oravien raatelemaksi. Pojusta luopuminen tuntuu yhtä vastenmieliseltä, kun karkkipussin viimesen karkin syöminen. Sillon tietää, että se on nyt ohi.

Meiltä on Pojun kanssa jäänyt moni asia kokeilemattakin. Me ei olla koskaan startattu kisoissa. Meillä on kyllä ollut useita -nyt-minä-teen-sen -vaiheita. Oon ommellut Pojulle jopa kisaloimen joskus (joka on ollut jo hyvän aikaa poissa tästä maailmasta). Me ei olla myöskään ikinä oltu keppihevosleirillä. Sekin olis varmaan ihan mahtavista mahtavin kokemus!

Nuorena ponina Poju hyppäs hyvin ja sillä riitti älliä vaativiinkin koululiikkeisiin. Poju oli aina se, jonka kanssa lähdin kokeilemaan jotain uutta koulukiemuraa tai estetyyppiä. Poju oli kaikista hienoin ja osaavin, ihan huippuponi. Ja on se vieläkin. Nykyään sillä ei enää hypätä ristikkoa isompaa estettä. Viimeviikonloppuna me mentiin ihan pientä rataa ja Poju oli tyypillisen tapansa mukaan heti skarppina uusiin haasteisiin. Sen mielestä on ihan ok hyppiä 16-veenä pukkihyppyjä. Poju on hupsu poni. Luopuisin mielummin kaikista muista keppihevosistani, vaan en Pojusta.

Tiedättekö muuten, mikä on parasta Pojussa? Ne nappisilmät. Niitä en vaihtaisi mihinkään.

Kuvat on otettu vuosina 2007 - 2012